Kudoin häntä kolme sukkaa. Ensimmäinen oli kaunis, raidallinen ja palmikoitu. Olin juuri aloittamassa toista, kun ystäväni purki ensimmäisen. Kokonaan. Ystävä oli täysissä järjissään ja läsnä ja minäkin olin läsnä. Tässä on nyt jotakin kummallista...
Sitten sain toisen sukan valmiiksi (ihme kyllä, yleensähän toinen juuttuu johonkin kantapään tietämille) ja aloittelin kolmatta. Siinä vaiheessa aloin olla jo hirveän kyllästynyt lankaan (joka on kyllä kaunista, Hjertegarnin sukkalankaa) ja siihen että mitään ei tapahdu vaikka kuinka kutoo. Kolmas sukkaparka oli siis jumissa kantapäässä.
Aloitin villatakin. Looginen ratkaisu tässä vaiheessa tietysti. Jotain pitää kutoa, ja jos sukka ei etenekään, villatakki varmasti. Kudoin kaksi hihaa melkein ylös asti (koulussa oli vaikea mittailla yläosan kavennuksia ja jätin keskeneräisiksi). Sukka kiusasi edelleen keittiön pöydällä ja yöpöydällä ja repussa. Aloitin toisen etukappaleen torstaina anatomiankokeen jälkeen (vaikea, en tiedä pääsinkö läpi, mutta tulokset on kuulemma tulleet jo..). Perjantaina sitten suivaannuin ja tempaisin hylätyn ja jätetyn sukankutimen esiin. Lauantai-iltana minulla oli kaksi sukkaa. Kaksi samanlaista, kaunista polvisukkaa.
Kuvaa ei ole. Kuvitelkaa vähän liian lyhyet polvisukat, tummanpuna-marjapuuronpuna-valkoharmaa-raidalliset. Jos huvittaa.
Villatakki jäi sitten siihen, mutta aikaahan maailmassa riittää. Ja sitä tehdään koko ajan lisää.
Muok: ystävän kanssa ollaan yhteisymmärryksissämme purkamisen syistä. Kakkosessa ja kolmosessa ei ole palmikoita.
Perinteinen vuosipäivitys: Shetland hap
4 kuukautta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti