keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Käsitöitä joita en yleensä harrasta

... joskus joutuu kuitenkin nöyrtymään. Ja parsimaan. Ihan riittävän siistit niistä tuli, kun ottaa huomioon että nämä on sisätumppujen sisäpuolet. Kukaan ei niitä koskaan näe käytössä. Villalanka (Novitan Wool) saattoi olla hiukan yliampuva valinta, mutta onpahan ainakin lämpimät. Tumput itse on silkkivillaa (Ruskovilla).




Sen lisäksi keksin jouluvaloihin uutta (ne on roikkuneet katossa jo niin kauan että alkoi melkein kyllästyttää). Onneksi enää yksi sarja lamppuja palaa, joten urakka ei ollut ylivoimainen. Origamikuutioita siis. Näitä on hauska väsäillä, mutta voin kuvitella kuinka 80 kuution taitteleminen kokonaiseen valosarjaan alkaisi puuduttaa.



lauantai 23. lokakuuta 2010

Tuoli ja kissa

Sain uuden nojatuolin! Tai ei se kokonaan uusi ole, vaan Hehkun muuttohävikistä. Mutta minulle se on uusi. Ja kissalle! Piitu meinasi tulla vallan hulluksi, kun oli jotain uutta, ihanaa! (Nyt se esittää tuolla muuten vain hullua, mouruaa ja hyppelehtii - johtuu varmaan ahvenpatéesta.) Piitu tutki tuolia joka puolelta, ja hyppäsi sen selkänojalle ja haisteli sen, hieroi poskiaan joka paikkaan. Yritti metsästää tuolin keravalta jotain (en oikein tiedä mitä, ei siellä minusta mitään ollut, mutta ehkä kisu oli löytävinään sieltä jotain saalistettavaa)



ja lopulta aikoi teroittaa kyntensä kankaaseen. Oli pakko leikata sen kynnet ettei menisi uusi tuoli sälöiksi heti puolen tunnin sisällä. Vieläkin Piitua kiinnostaa uusi tuoli ihan kauheasti, siinä pitää vähän kävellä ja ehkä ohimennen vähän kynsillä kokeilla. Niin että Hehku, et kyllä ikinä enää tahdo tätä nojatuolia takaisin... En kyllä muutenkaan antaisi, tämä on mukava kuin mikä. Kuvat on tärähtäneitä, mutta niin on kyllä mallikin, anteeksi vain.




Olen ommellut heijastimia, mutta antanut ja lähettänyt ne kaikki pois muistamatta valokuvata niitä. Höh. Täytyy siis tehdä vielä ainakin yksi, että saan kuvan. Ja sitäpaitsi ajattelin muutenkin lähettää Viulunrakentajalle heijastimen, koska se on sellainen ihminen jolla ei luultavasti ole yhtään, ja tykkäisin pitää sen hengissä ja tolpillaan. Heijastin on halpa henkivakuutus, ystävät kalliit. Tai jos ei nyt ihan henkivakuutus, niin heijastava esine kuitenkin.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Pesukoneen ihmeellinen sisäinen elämä


Näitä samanlaisia sukkia on yhteensä noin kolme paria, mutta jostakin syystä, riippumatta siitä, montako sukkaa laittaa pesuun, niitä tulee yleensä aina koneesta kolme. Sukkien alla häämöttää myös seuraava projekti. Keskiaikaa pitkästä aikaa. En voi kuitenkaan tällä erää kertoa siitä muuta, anteeksi vain vihjailu.

Kesällä saamani hunteuneula (on niitä enemmänkin, neljä yhteensä) törröttää siinä näkyvillä myös. On ne kauniit... Hopeaseppä-ystävä niitä teki Turun markkinoille myyntiin.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Juureksia

Kiitos arvanneille! Molemmat olitte oikeassa, porkkana on 5 cm pitkä, ja häntineen 5,5 cm. Meidän pihamaa on tosiaan savijankkoa, jossa ei ole koskaan porkkanat kasvaneet, ja siksi laitoinkin keväällä parvekelaatikoihin porkkanansiemeniä (ovelasti kuin salapoliisi päättelin, että porkkana tykkää kasvaa kunnollisessa mullassa, ja sitähän parvekelaatikoissa juuri on), ja koko kesän killistelin niitä tyytyväisenä ja odottelin kunnon satoa. No, näitte minkälaisen sadon sain. Ehkä meidän piha ei vain sovi porkkanan kasvutavalle, oli multa mitä hyvänsä. Retiisit kasvoi samoissa laatikoissa (jos kerran porkkanoita niin miksei samantien muitakin vihanneksia) hurjasti vartta ja teki siemeniä, mitä ei sentään meilläkään ole koskaan ennen tapahtunut minun muistini aikana. Retiisejä niistä ei tullut, siis niitä syötäviä osia, kuin ehkä kolme. Mutta koe oli silti mieltä kiehtova ja piti koko kesän ajan jännitystä yllä.

Kissa yrittää ärsyttää ihan tahallaan. Se kurottaa tassulla pöydälle ja riipii sieltä harjan, jota käytän tumppujen sisuksien harjaamiseen. Ei kissa sillä mitään tee, mutta haluaa nähdä sen putoavan, ja haluaa että kiellän sitä. Samoin se käy kaatamassa pienen korin, johon säilön jämälankoja siinä ehkäpä turhassa toivossa, että joskus tekisin niistä jotain. Kissaa ei niinkään kiinnosta ne langat, jotka se saisi sieltä noukittua helposti ulos, jos se haluaisi vaikka pallotella lankanyttyröillä, vaan se haluaa että katson sitä ja komennan. Huomiota sekin.




Tuomiokirkko oli kaunis iltapäivän auringonpaisteessa. Vielä kauniimpi se oli luonnossa, mutta saa tästäkin jonkinlaisen käsityksen.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Sadonkorjuu

On vähän oltu lomalla... Sisko hätisteli (patisteli) jo kirjoittamaan edes jotain. No, tässä tulee.

On syksy. Yksi villatakki on valmistunut. Toiseen on langat olemassa, kun vaan hakisin ne kaverilta, jonka siskolle se tulee. Muutamat sukat ja tumput olen kutonut kesän aikana. Hm. Jotain muutakin, mutta mitä? Ai valokuvia? Kai te nyt tiedätte...



Arvatkaapas huviksenne, minkä mittainen tämä suurin porkkana on. Se on suurin ikinä meidän pihassa kasvaneista.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Hassuja päiviä

Sain kirjeen Ruotsin viranomaisilta (aina välillä saan). Saan heiltä eläkettä sitten joskus, koska olin pari kesää töissä Tukholmassa. Kirjeessä sanottiin, että rahani on sijoitettu valtion toimesta johonkin, koska en ole ilmoittanut että haluaisin niitä mihinkään muualle (tämän tiesin), ja että nyt ne siirretään johonkin muualle (tätä en tiennyt, mutta ihan sama missä ne rahat on). Selvä, ei tarvitse tehdä mitään. Hyvä. Jos olisin halunnut tehdä jotakin, olisi pitänyt toukokuun 18. päivään mennessä ilmoittaa heille. Hetkinen, sehän on huomenna! Omituisen lyhyt varoaika heillä. No, eipä väliä, kuten sanottu, en välitä mihin rahat on sijoitettu. Mutta kas, kirjeessä oli päivämäärä. 21.4.

Sieltä pakanamaan rajoilta tuleepi posti yllättävän hitaasti Suomeen.

Tampereen Keskustorin McDonalds'in ovessa oli lappu: "Pirtelöä ei valitettavasti saa". Tämä nauratti melkein kotiin asti.

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Hätähousu

Ikinä en ole nähnyt näin nopeaa simaa. Eilen illalla pullotettu ja ensimmäinen rusina oli pinnassa jo tunnin päästä. Tänä aamuna kaikki rusinat oli nousseet ja nyt sima on jo jääkaapissa ja kellarissa. Hyvä näin tietysti, tänään se pitikin olla valmista.

Kissalla on ollut kauhean aktiivinen. Koko ajan sille pitäisi heittää palloa, ja jos ei heti heitä kun se tuo jonkun lankakerän tai muun, se valittaa ja tunkee syliin ja lopulta kyllästyy ja alkaa itse pallotella. Helppo kissa kun keksii itse itsellensä tekemistä, mutta joskus öisin se on vähän hermostuttavaa. Yritä siinä sitten nukkua kun toinen tuo palloja naamalle.

Haluan oman kissan. Ihan pienen kissanpennun. Punaraidallisen maatiaisen. Räsynuken, joka menee ihan rennoksi sylissä. Kiharakorvaisen menninkäisen näköisen. Kaksi harmaaraidallista ja yhden mustavalkoisen. Amirin, vaikka se onkin neljännessiamilainen ja hirveän kovaääninen.

Haluaisin Minnin.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Leipää, ruusuja, aurinkoa ja vapautta

Istuin tänään pitkään terassilla auringossa, kun oli niin kaunis ilma. Kissa tuli seuraksi ja siinä me sitten paistateltiin päivää. Toki 'pitkään' on minun ja auringon välillä aika venyvä käsite: ei kulunut kuin ehkä 10 minuuttia ennenkuin alkoi tuntua, että palan. Punatukkaisen kirous. Silti itsepäisesti halusin nauttia paahteesta ja sinnittelin.

Aloitin uutta villatakkia (silkki-villa-puuvillatakkia) Knittyn ohjeen mukaan. Oikeasti. Ohjeen mukaan. Silmukkamääriä myöten. Enkä aio muokata sitä tällä kertaa mitenkään. Paitsi siis ehkä vähän hihoja kavennan, kun ne on vähän leveät. Ja voisi ne olla kivat täysimittaisinakin. Mutta siis ihan ohjeen mukaan.

Laskin tanssineeni viime viikolla yhteensä yli 11 tuntia. Silti eilen, kun Alitsa pyysi, menin (pitkästä aikaa) maanantaitansseihinkin, kaikesta huolimatta. Vein kauralastuja ja sain kavereita. Vietin varmaan enemmän aikaa halailemalla kuin tanssimalla. Minkäs sille voi - ihmiset on ihania ja tanssit niitä samoja vanhoja. (Pun intended.)

Meidän keittiönpöydällä seisoo maljakossa ruusu jo kolmatta viikkoa. Ihmeen kestävä se onkin leikkokukaksi, yleensähän ne pudottaa lehtensä jo kolmantena päivänä. Nyt se alkaakin olla jo aika säälittävä tapaus, mutta edelleen kauniin värinen, vaaleanpunakellertävä. En haluaisi sanoa persikanvärinen, kun se on jotenkin brutaali mielikuva kukkasesta. Enkä sanokaan.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Kissa kissa kissa

Kissa (on edelleen lainassa täällä, ja hyvinvoipa) kärkkyy jääkaappia. Sillä on ilmeisesti nälkä, tai ainakin ruoanhimo. Voisin kuitenkin valistaa sitä, että jääkaapissa ei kärkkymishetkellä (nyt) ole yhtään kissanruokaa, eikä edes tonnikalaa (mikä on kissan SUURI intohimo [ihan tosi, se varmaan seisoisi vaikka päällään lumihangessa jos se saisi siitä hyvästä tonnikalaa]), vaan edellinen purkki loppui juuri ja seuraava on vielä avaamattomana purkkikaapissa. En aio kertoa sille. Se voipi ihan rauhassa vaania alhaalla kaappia, jos se sen takia estyy riekkumasta tauluja seinältä. Ei niin että se tahallaan, mutta sitä vaan kiinnostaa kaikki, ja etenkin seinään nuppineuloilla kiinnitetyt paperinpalat. Ja kun sille iskee iltahepuli niin se on pitkin seiniä. Puh. Meillä on iso talo, ja se onneksi useimmiten ei ihan hypi seinille, vaan kanavoi energiansa edestakaisin laukkaamiseen.

Tiedättekö kuinka nopeasti kissa juoksee 15 metriä? Minäpä tiedän. Kolmessa sekunnissa, ja siihen sisältyy mattojen ruttaaminen. Kissa ehtii juosta 15 metriä melko monesti esim. puolessa tunnissa.

On se edelleen minusta kovin hauska eläin. Sillä on tapana tulla istumaan ihmisen päälle, eikä se hirveästi pane painoa sille, mihin kohtaan se asettuu. Hauskin oli minusta kun istuin keittiön pöydän ääressä penkillä jalkojeni päällä, ja sen verran vinossa, että kissasta paras paikka oli suunnilleen lonkkaluuni kohdalla. Se oli jotenkin veikeä asetelma. Olisinpa saanut kuvan. Yleensä jos ojennan jalat eteeni, se ilmestyy noin kolmessa sekunnissa, tarpoo hetken aikaa tarmokkaasti ja huokaa sitten tyytyväisesti ja asettuu sääriluitten väliin ojennukseen.



Jaa mitä käsitöitä? Ai käsityöblogi? Olenko ma niinkin sanonut joskus? No joo, olenhan ma kutonut täällä jos jonkinlaista pipoa ja villapaitaa, mutta että niistä pitäisi ottaa kuviakin ja sitten vielä ladata tänne? Eeei... Kysykää vaikka ensi viikolla uudestaan. Tai ensi kuussa. No niin, kissa kyllästyi jääkaappiin (ei ole ilmeisesti kovin hyvää seuraa) ja tuli kyhnäämään mun kanssa. Pitääkin tästä mennä...

lauantai 23. tammikuuta 2010

Lyhin tie

Älkää käsittäkö väärin: tykkään kovasti kun on pakkasta.

Mutta. Kissa on kamalan sähköistyvä eläin. Kun sitä silittää niin että se seisoo sylissä (sen mielestä silittäessä pitää nousta ylös), rätinä vaan käy. Ynnä joka vedolla sähkö lataantuu kissaan ja purkautuu kättä nostaessa henkilön reisiin. Zäp!

Kissa ei ilmeisesti huomaa lainkaan.

Tänään huomasin senkin, että vaikka puuvillasukkahousujen kanssa ei ole mitään ongelmaa, villasekoitteiset sähköistävät (saman) hameen ja se kinnaa iloisesti takin alle pieneksi mykkyräksi. Onneksi on aika pitkä takki sentään...

Sain joululahjaksi lupauksen leffasta ja tänään kävin sitten Hehkuvaisen kanssa katsomassa Sherlock Holmesin. Hauska oli! Molemmat pääroolit oli miehitetty oikein sopivanlaisilla näyttelijöillä (mistä ne olikin löytäneet niin välinpitämättömän näköisen Sherlockin?) ja musiikkia oli ilo kuunnella. Lopputeksteissä soi erityisen hauskasti irkkumusiikki! Sitä en kyllä oikein tajua, miksi siihen oli pitänyt lisätä se sähköiskuja antava laite. Muuten elokuva mukaili aika tarkasti kirjojen henkeä, joskaan ei kirjainta. Yleisvaikutelma oli samanlainen, vaikka tarina olikin keksitty; taisi olla 'jotain ihan muuta' ja vähän sivujuonia useammastakin tarinasta.

Kiitos vielä, Hehku!

perjantai 22. tammikuuta 2010

Neuleassistentti yllättää

Kissan käyttö avustajana on usein vaivalloista. Kuvattaessa se ei pysy paikoillaan ja on kiinnostuneempi kamerasta kuin poseeraamisesta, lankakeriä se kuljettelee pitkin taloa, tuo jopa yöllä sänkyyn ja vaatii leikkimään, kaikki pikkutavara (nuppineulat, langanpätkät, silmukkamerkit, sakset, tuolit, matto...) on sen mielestä äärettömän kiinnostavaa juuri silloin kun sitä käyttäisi itse. Kaiken kaikkiaan melko haastavaa. Helpointa onkin heittää kissalle pallo, ja sillä välin kun se noutaa sitä siskon huoneesta tai trampoliinin alta tai alakerrasta, kutoa kolme silmukkaa, missä vaiheessa kissa juoksee tyytyväisenä pallo suussaan (se luulee näet olevansa koira) takaisin ja maukaisee vaativasti: "heitä uudestaan!", ja toistaa kunnes kyllästyy pätkittäiseen kutomiseen. Ja mennä katsomaan telkkaria, kissa ja pallo perässä.

Ompelin viimeistä silausta eli nappeja villatakkiin (se on muuten hieno! kohta näette!). Olin jo melkein valmis, kun kokeilin varmuuden vuoksi, että jäljelläolevat napit ynnä lävet täsmäävät (se on minulla tapana, varmisteleminen, koska en oikein luota siihen, että jokin menisi kerralla oikein. Yleensä menee kerralla väärin ja sen korjaamiseen menee niin paljon aikaa, että tuskastun. Siksi varmistelen) ja kah, yksi nappi puuttui. Etsin lattialta, vaikka en ollutkaan kuullut kolahdusta, ajattelin että jos matolle olikin tippunut se, mutta ei mitään löytynyt. Paitsi villakoiria, joita assistentti tuo pallon mukana kaappien alta. Ja päältä. Ja vähän helmiä eilisen projektin jäljiltä (hyvä että löytyi, koska muuten olisin pelännyt kissan syöneen ne). Olin melko varma, että nyt on nappi mennyt kaapin alle pallon kanssa, tai kissan mahaan, ja joudun sittenkin ostamaan uudet, koska napinläpien määrä tässä vaiheessa työtä on vakio. Harmittelin. Nämä oli minusta niin hienot, just sopivat tähän takkiin, väri ja koko ja kaikki.



Sitten päähänpistosta kuitenkin laskin napit. Niitä oli 12 niinkuin pitikin. Laskin uudestaan. 12. Laskin napinlävet siltä varalta, että olinkin tehnyt niitä 13 erehdyksessä. 12 niitäkin. Napittaminen olikin sitten aika jännää, koska alareuna meni tasan ja yläreuna juoponnappiin...


En yhtään tajua miten olen voinut merkitä nappien paikat niin väärin, kun kumminkin sen napinläpipuolen kanssa niitä tämmäsin. En vaan tajua.

Nappien irrotteleminen ei ollut hauskaa, muuten. Niin hyvin oli ommeltu kiinni ne.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Niitä ei-ihmisiä

En olisi ikinä uskonut, mutta nyt uskon. Melkein lempikirjailijani Orson Scott Card yllätti taas, tai sitten ei. En ole vielä varma, yllätyinkö oikeasti vai odotinko oikeastaan juuri tätä.

Aletaanpas alusta:

Kävin joulun jälkeen Väninnan kanssa ja yllytyksestä katsomassa vampyyrielokuvan New Moon, vaikka olin melko lailla vakuuttunut, että se on aika huono. Olihan se myös huono monella lailla, mutta vielä enemmän se oli aika ihana! Musiikit on hyvin valittu ja kuvat kauniita, maisemat ja näkymät henkeäsalpaavia. Lupasin tulla katsomaan, jos saan riittävästi tietoa etukäteen, että tiedän mitä pitää tietää, jotta pystyn seuraamaan tarinaa. Sain riittävästi tietoa (mutta en liikaa!) ja pysyin mukana, vaikka huonon kasvomuistin takia melkein kaikkien vampyyrien kasvot menivät sekaisin päässäni. Sikäli erikoinen vampyyrielokuva tämä kyllä, että niitä vampyyreja näkyi alussa vartin verran ja lopussa kymmenisen minuuttia, loput oli - lähinnä Bellaa ja ihmissusia :). Elokuva on jotenkin ihmeellisen vangitseva, mutta ei nyt varsinaisesti sellainen, johon palaisi aina uudestaan, toisin kuin vaikka Ylpeys ja ennakkoluulo.

Niin että yllättävää oli se, että Card piti elokuvasta! Jotenkin olen alkanut luottaa aika paljon Cardin arvioihin luettuani melkein kaikki kirjoittamansa kirjat ja aika ison osan muustakin tekstistä, esimerkiksi ennen viimeisen Potterin julkaisua kirjoitetun esseen Kalkaroksesta. Card ennusti viimeisen kirjan tapahtumat Kalkaroksen kannalta melko tarkasti ja sai minutkin ymmärtämään hahmoa paremmin (siis ylipäänsä ymmärtämään, ajattelemaan muunakin kuin sinä pakollisena pahiksena). En ole oikein varma omasta arvostelukyvystäni, mutta jos olen samaa mieltä jonkun muun kanssa, ja etenkin sellaisen kanssa jota arvostan, on helpompi uskoa olevani jossakin määrin oikeassa. Toki elokuvien hyvyyden suhteen ei voi olla sen enempää oikeassa kuin väärässäkään, kauneus kun on katsojan silmässä, mutta kuitenkin. Tiedätte mitä tarkoitan. Ehkä.

En osaa kirjoittaa analyysejä enkä ymmärrä elokuvista muuta kuin sen, että ne ovat minusta joko hyviä, huonoja tai yhdentekeviä, ja sitäpaitsi Uudesta kuusta on kirjoitettu jo ihan riittävästi, mutta sanonpahan vain, että ei yhtään kaduta että minut houkuteltiin sitä katsomaan!

Niin, ei-ihan-ihmiset... Vampyyrejä ei varsinaisesti lasketa ihmisiksi. Stephenie Meyerin vampyyrit kimaltavat auringonpaisteessa kauniisti, ja se on hienosti kuvattu elokuvassakin, mutta sitä en vain ymmärrä edelleenkään, miksi siitä kimalluksesta pitää kuulua ääni!? Sitä ei tasan ole kirjassa eikä sille ole minusta mitään järkisyytä, päinvastoin ärsyttää, ihan kuin me ei muuten huomattaisi että kas, tuohan ei ole ihan normaalia auringonottoa. Vähän sama juttu kuin jos elokuvassa on oikein terävä tai uhkaava miekka. Siitä pitää kuulua se tsinggg -ääni, tai muuten yleisö ei ehkä huomaa kuinka terävä se on. Myönnän kyllä, ettei se vampyyrien kimallus elokuvassa ole niin kovin silmäänpistävää. Ne ovat muutenkin kalpeita, ja valkokankaalla kaikki valkoinen näyttää hehkuvan, mutta silti... Miksi niiden pitää helistä?


Joulupaljastuksia:

Tumput jotka kudoin ja myin nuorisoseuran hyväksi. Valkoista seiskaveikkaa ja kirjavaa Elfin coloria, puikot 2,5 (muistaakseni). Kuviona vanha tuttu Newfoundland.



Tumput jotka menivät lahjaksi veljelle (Alitsa, on se olemassa! On se!). Mustaa silkkivillaa, vaikea on kuvata, hyvin vaikea. Sileät on, ei mitään ihmeellisyyksiä.


Keltavalkoiset tumput kalanruodoilla. Aika pienet. Tästä saapi eka pienikätinen ilmoittautuja hyvät tumput. Lankana Novitan Wool ja King Cole merinovilla.


Villatakki josta ei tule koskaan villatakkia. Yritin ensin yksinkertaisella langalla ja ohjeen mukaan. Ohut pirkkalanka on kuitenkin tosi tosi ohutta ja hermostuin siihen ettei mitään koskaan tapahdu. Aloitin kaksinkertaisella langalla ja ilman ohjetta, erilaista takkia teen näet. Ei tule erilaistakaan takkia tästä nyt. En usko että lanka voi riittää loppuun asti ja on niitä projekteja nyt tekeillä ilmankin.

Lanka olisi vaan niin kauniin väristä...



Tässä on tämänhetkinen kakkosprojekti, vihreä villatakki. Työn ja mietinnän alla lähinnä jonkinlaiset palmikot sivujen lisäyskohtiin. Haluaisin sellaiset kelttihenkiset solmukuviot. Onko kellään ideoita?


Tämä on shaali pienenä. Isona se on sitten kaunis, kevyt ja pehmeä. Muistakin olla!



Harmaa lipare yritti olla villapaita, mutta sen kohtaloksi koitui langan loppuminen liian varhaisessa vaiheessa ja tekijän haluttomuus a) ostaa lisää lankaa (koska tekijä ei tiedä tarkkaan mistä se on ja mahtaako sitä saada lisää) ynnä b) yhdistää harmaaseen mitään muuta väriä, koska siinä oli jo pitsiä. On siellä, helmassa on pieni kaistale pitsiä.

Nyt tämä raukka odottelee kerimistä takaisin kerälle.



Sitten kun se on tehty, voinkin jatkaa tätä:



Tämänhetkinen ykkösprojekti. Ihanan pehmeä ja lämmin, lanka on suomenlammasta (edellisestä työstä) ja ruskeat raidat alpakkaa. Hiki tulee jo kutoessa. Villalanka on mahdollisimman käsittelemätöntä ja siinä on lanoliinitkin vielä jäljellä.

Pyöriöllisen hihan kutominen kiinni miehustaan ei ehkä ole niitä fiksuimpia ideoita, etenkin kun en ole ikinä vielä onnistunut pyöriöissä vaan päätynyt aina raglanhihoihin, mutta haluan kokeilla. Hyvältähän tuo vielä näyttää.


Olipas niitä paljon! En tajunnutkaan... Kudon vaan yhtä kerrallaan, ja useimmiten katselematta mitä teen. Ja niin, vielä jäikin yksi villatakki, jonka teimme äidin kanssa yhteistyönä siskolleni. Siinä on sydämiä helmassa ja lankana metsänvihreä seitsemän veljestä. Ja yksi ihan päättelemistä ja vetoketjua vaille valmis punainen villatakki...