lauantai 23. tammikuuta 2010

Lyhin tie

Älkää käsittäkö väärin: tykkään kovasti kun on pakkasta.

Mutta. Kissa on kamalan sähköistyvä eläin. Kun sitä silittää niin että se seisoo sylissä (sen mielestä silittäessä pitää nousta ylös), rätinä vaan käy. Ynnä joka vedolla sähkö lataantuu kissaan ja purkautuu kättä nostaessa henkilön reisiin. Zäp!

Kissa ei ilmeisesti huomaa lainkaan.

Tänään huomasin senkin, että vaikka puuvillasukkahousujen kanssa ei ole mitään ongelmaa, villasekoitteiset sähköistävät (saman) hameen ja se kinnaa iloisesti takin alle pieneksi mykkyräksi. Onneksi on aika pitkä takki sentään...

Sain joululahjaksi lupauksen leffasta ja tänään kävin sitten Hehkuvaisen kanssa katsomassa Sherlock Holmesin. Hauska oli! Molemmat pääroolit oli miehitetty oikein sopivanlaisilla näyttelijöillä (mistä ne olikin löytäneet niin välinpitämättömän näköisen Sherlockin?) ja musiikkia oli ilo kuunnella. Lopputeksteissä soi erityisen hauskasti irkkumusiikki! Sitä en kyllä oikein tajua, miksi siihen oli pitänyt lisätä se sähköiskuja antava laite. Muuten elokuva mukaili aika tarkasti kirjojen henkeä, joskaan ei kirjainta. Yleisvaikutelma oli samanlainen, vaikka tarina olikin keksitty; taisi olla 'jotain ihan muuta' ja vähän sivujuonia useammastakin tarinasta.

Kiitos vielä, Hehku!

perjantai 22. tammikuuta 2010

Neuleassistentti yllättää

Kissan käyttö avustajana on usein vaivalloista. Kuvattaessa se ei pysy paikoillaan ja on kiinnostuneempi kamerasta kuin poseeraamisesta, lankakeriä se kuljettelee pitkin taloa, tuo jopa yöllä sänkyyn ja vaatii leikkimään, kaikki pikkutavara (nuppineulat, langanpätkät, silmukkamerkit, sakset, tuolit, matto...) on sen mielestä äärettömän kiinnostavaa juuri silloin kun sitä käyttäisi itse. Kaiken kaikkiaan melko haastavaa. Helpointa onkin heittää kissalle pallo, ja sillä välin kun se noutaa sitä siskon huoneesta tai trampoliinin alta tai alakerrasta, kutoa kolme silmukkaa, missä vaiheessa kissa juoksee tyytyväisenä pallo suussaan (se luulee näet olevansa koira) takaisin ja maukaisee vaativasti: "heitä uudestaan!", ja toistaa kunnes kyllästyy pätkittäiseen kutomiseen. Ja mennä katsomaan telkkaria, kissa ja pallo perässä.

Ompelin viimeistä silausta eli nappeja villatakkiin (se on muuten hieno! kohta näette!). Olin jo melkein valmis, kun kokeilin varmuuden vuoksi, että jäljelläolevat napit ynnä lävet täsmäävät (se on minulla tapana, varmisteleminen, koska en oikein luota siihen, että jokin menisi kerralla oikein. Yleensä menee kerralla väärin ja sen korjaamiseen menee niin paljon aikaa, että tuskastun. Siksi varmistelen) ja kah, yksi nappi puuttui. Etsin lattialta, vaikka en ollutkaan kuullut kolahdusta, ajattelin että jos matolle olikin tippunut se, mutta ei mitään löytynyt. Paitsi villakoiria, joita assistentti tuo pallon mukana kaappien alta. Ja päältä. Ja vähän helmiä eilisen projektin jäljiltä (hyvä että löytyi, koska muuten olisin pelännyt kissan syöneen ne). Olin melko varma, että nyt on nappi mennyt kaapin alle pallon kanssa, tai kissan mahaan, ja joudun sittenkin ostamaan uudet, koska napinläpien määrä tässä vaiheessa työtä on vakio. Harmittelin. Nämä oli minusta niin hienot, just sopivat tähän takkiin, väri ja koko ja kaikki.



Sitten päähänpistosta kuitenkin laskin napit. Niitä oli 12 niinkuin pitikin. Laskin uudestaan. 12. Laskin napinlävet siltä varalta, että olinkin tehnyt niitä 13 erehdyksessä. 12 niitäkin. Napittaminen olikin sitten aika jännää, koska alareuna meni tasan ja yläreuna juoponnappiin...


En yhtään tajua miten olen voinut merkitä nappien paikat niin väärin, kun kumminkin sen napinläpipuolen kanssa niitä tämmäsin. En vaan tajua.

Nappien irrotteleminen ei ollut hauskaa, muuten. Niin hyvin oli ommeltu kiinni ne.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Niitä ei-ihmisiä

En olisi ikinä uskonut, mutta nyt uskon. Melkein lempikirjailijani Orson Scott Card yllätti taas, tai sitten ei. En ole vielä varma, yllätyinkö oikeasti vai odotinko oikeastaan juuri tätä.

Aletaanpas alusta:

Kävin joulun jälkeen Väninnan kanssa ja yllytyksestä katsomassa vampyyrielokuvan New Moon, vaikka olin melko lailla vakuuttunut, että se on aika huono. Olihan se myös huono monella lailla, mutta vielä enemmän se oli aika ihana! Musiikit on hyvin valittu ja kuvat kauniita, maisemat ja näkymät henkeäsalpaavia. Lupasin tulla katsomaan, jos saan riittävästi tietoa etukäteen, että tiedän mitä pitää tietää, jotta pystyn seuraamaan tarinaa. Sain riittävästi tietoa (mutta en liikaa!) ja pysyin mukana, vaikka huonon kasvomuistin takia melkein kaikkien vampyyrien kasvot menivät sekaisin päässäni. Sikäli erikoinen vampyyrielokuva tämä kyllä, että niitä vampyyreja näkyi alussa vartin verran ja lopussa kymmenisen minuuttia, loput oli - lähinnä Bellaa ja ihmissusia :). Elokuva on jotenkin ihmeellisen vangitseva, mutta ei nyt varsinaisesti sellainen, johon palaisi aina uudestaan, toisin kuin vaikka Ylpeys ja ennakkoluulo.

Niin että yllättävää oli se, että Card piti elokuvasta! Jotenkin olen alkanut luottaa aika paljon Cardin arvioihin luettuani melkein kaikki kirjoittamansa kirjat ja aika ison osan muustakin tekstistä, esimerkiksi ennen viimeisen Potterin julkaisua kirjoitetun esseen Kalkaroksesta. Card ennusti viimeisen kirjan tapahtumat Kalkaroksen kannalta melko tarkasti ja sai minutkin ymmärtämään hahmoa paremmin (siis ylipäänsä ymmärtämään, ajattelemaan muunakin kuin sinä pakollisena pahiksena). En ole oikein varma omasta arvostelukyvystäni, mutta jos olen samaa mieltä jonkun muun kanssa, ja etenkin sellaisen kanssa jota arvostan, on helpompi uskoa olevani jossakin määrin oikeassa. Toki elokuvien hyvyyden suhteen ei voi olla sen enempää oikeassa kuin väärässäkään, kauneus kun on katsojan silmässä, mutta kuitenkin. Tiedätte mitä tarkoitan. Ehkä.

En osaa kirjoittaa analyysejä enkä ymmärrä elokuvista muuta kuin sen, että ne ovat minusta joko hyviä, huonoja tai yhdentekeviä, ja sitäpaitsi Uudesta kuusta on kirjoitettu jo ihan riittävästi, mutta sanonpahan vain, että ei yhtään kaduta että minut houkuteltiin sitä katsomaan!

Niin, ei-ihan-ihmiset... Vampyyrejä ei varsinaisesti lasketa ihmisiksi. Stephenie Meyerin vampyyrit kimaltavat auringonpaisteessa kauniisti, ja se on hienosti kuvattu elokuvassakin, mutta sitä en vain ymmärrä edelleenkään, miksi siitä kimalluksesta pitää kuulua ääni!? Sitä ei tasan ole kirjassa eikä sille ole minusta mitään järkisyytä, päinvastoin ärsyttää, ihan kuin me ei muuten huomattaisi että kas, tuohan ei ole ihan normaalia auringonottoa. Vähän sama juttu kuin jos elokuvassa on oikein terävä tai uhkaava miekka. Siitä pitää kuulua se tsinggg -ääni, tai muuten yleisö ei ehkä huomaa kuinka terävä se on. Myönnän kyllä, ettei se vampyyrien kimallus elokuvassa ole niin kovin silmäänpistävää. Ne ovat muutenkin kalpeita, ja valkokankaalla kaikki valkoinen näyttää hehkuvan, mutta silti... Miksi niiden pitää helistä?


Joulupaljastuksia:

Tumput jotka kudoin ja myin nuorisoseuran hyväksi. Valkoista seiskaveikkaa ja kirjavaa Elfin coloria, puikot 2,5 (muistaakseni). Kuviona vanha tuttu Newfoundland.



Tumput jotka menivät lahjaksi veljelle (Alitsa, on se olemassa! On se!). Mustaa silkkivillaa, vaikea on kuvata, hyvin vaikea. Sileät on, ei mitään ihmeellisyyksiä.


Keltavalkoiset tumput kalanruodoilla. Aika pienet. Tästä saapi eka pienikätinen ilmoittautuja hyvät tumput. Lankana Novitan Wool ja King Cole merinovilla.


Villatakki josta ei tule koskaan villatakkia. Yritin ensin yksinkertaisella langalla ja ohjeen mukaan. Ohut pirkkalanka on kuitenkin tosi tosi ohutta ja hermostuin siihen ettei mitään koskaan tapahdu. Aloitin kaksinkertaisella langalla ja ilman ohjetta, erilaista takkia teen näet. Ei tule erilaistakaan takkia tästä nyt. En usko että lanka voi riittää loppuun asti ja on niitä projekteja nyt tekeillä ilmankin.

Lanka olisi vaan niin kauniin väristä...



Tässä on tämänhetkinen kakkosprojekti, vihreä villatakki. Työn ja mietinnän alla lähinnä jonkinlaiset palmikot sivujen lisäyskohtiin. Haluaisin sellaiset kelttihenkiset solmukuviot. Onko kellään ideoita?


Tämä on shaali pienenä. Isona se on sitten kaunis, kevyt ja pehmeä. Muistakin olla!



Harmaa lipare yritti olla villapaita, mutta sen kohtaloksi koitui langan loppuminen liian varhaisessa vaiheessa ja tekijän haluttomuus a) ostaa lisää lankaa (koska tekijä ei tiedä tarkkaan mistä se on ja mahtaako sitä saada lisää) ynnä b) yhdistää harmaaseen mitään muuta väriä, koska siinä oli jo pitsiä. On siellä, helmassa on pieni kaistale pitsiä.

Nyt tämä raukka odottelee kerimistä takaisin kerälle.



Sitten kun se on tehty, voinkin jatkaa tätä:



Tämänhetkinen ykkösprojekti. Ihanan pehmeä ja lämmin, lanka on suomenlammasta (edellisestä työstä) ja ruskeat raidat alpakkaa. Hiki tulee jo kutoessa. Villalanka on mahdollisimman käsittelemätöntä ja siinä on lanoliinitkin vielä jäljellä.

Pyöriöllisen hihan kutominen kiinni miehustaan ei ehkä ole niitä fiksuimpia ideoita, etenkin kun en ole ikinä vielä onnistunut pyöriöissä vaan päätynyt aina raglanhihoihin, mutta haluan kokeilla. Hyvältähän tuo vielä näyttää.


Olipas niitä paljon! En tajunnutkaan... Kudon vaan yhtä kerrallaan, ja useimmiten katselematta mitä teen. Ja niin, vielä jäikin yksi villatakki, jonka teimme äidin kanssa yhteistyönä siskolleni. Siinä on sydämiä helmassa ja lankana metsänvihreä seitsemän veljestä. Ja yksi ihan päättelemistä ja vetoketjua vaille valmis punainen villatakki...