keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Edistys

Kotimatkan pituus: 1560 silmukkaa.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Lääkintää

Hampaat on nyt tosi puuduksissa. Reagoin ilmeisen hyvin puudutusaineeseen, kun viimeksikin meni heti tunnottomaksi ja sitä sitten kestikin monta tuntia. Nyt poistettiin viisaudenhampaat. Kaikki neljä. Lääkärisetä kysyi että otetaanko kaikki kerralla vai pareittain. Mikä kysymys se nyt on? Kuka sinne vapaaehtoisesti monta kertaa menee? En mene minä.

Hermotuksen rajat on ainakin kasvojen alueella selkeät. Alaleuka ja kieli on tunnottomat, mutta siihen se sitten rajoittuukin. Ylähuulella on vähän orpo olo yksinään, kun alahuuli ei oikein tajua mitään, mutta kaipa se pärjäilee sentään.

Villatakki tuli valmiiksi. Laitoin lopulta siihen kolmea eri lankaa, kun en halunnut ostaa ylimääräistä vyyhtiä tai edes puolikasta hihojen resoreita varten. Ne on hiukan tummemmat kuin muu takki, mutta minua ei haittaa. Nätti se vaan on.

Kaikki tämä lääkitys (puudutus, särkylääke ja antibiootti) saa näköjään ajatukset harhailemaan. Puhuminen on vaikeaa kun hampaat pitää kuulemma pitää yhdessä ja kieli on puudutettu. Hmph. Jatkan harhailua.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Ihme-Pirkka

Tulin vain ilmoittamaan, että February Lady edistyy tasaisesti ja kauniisti. Vähän väliä siis keksin siinä vian jonka takia on purettava vähintään kainaloihin asti, ja yleensä koko juttu. Ystävissä on kuitenkin se hyvä puoli, että he estävät tekemästä pahimpia tyhmyyksiä. Kiitos, Hopeaseppä! Siitä tulee ihan hyvä näin.

Minullahan oli lankaa alunperin 150 g, ja tietenkään siitä ei saa villatakkia, edes pitsistä, edes vaikka kutoisi niin nopeasti ettei lanka millään ehdi loppua. Aloitin silti, kuten ehkä muistatte. Pääsin iloisesti yli kaarrokkeen (kauluksesta aloitettu neule siis) ja vähän matkaa miehustaa alaspäin, kun ensimmäinen kerä (puolet langasta) loppui. Loppulanka riittäisi siis ehkä melkein vyötärölle asti, mutta helma ja hihat jäisivät vallan tekemättä. Lankahan oli tietenkin kirpparilta ostettua nimetöntä ja tuntematonta harvinaista tiilenpunaista.

Riensin tekeleen kanssa lankakauppaan, jossa kerroin myyjälle etsiväni ihmettä. Ihmettä ei siellä ollut (sen sijaan kyllä valtavasti muita ihania lankoja), ja ajattelin että täytyy sitten tehdä vaikka raidallinen. Kuitenkin ihan vain käväisin Pirkanmaan Kotityössä (Taito-Shop, pöh) katselemassa muita lankoja, ja siellähän se ihme olikin! Olin vain etsinyt väärästä paikasta. Sekä ohutta että paksua Pirkkalankaa juuri ihan melkein samassa sävyssä.

Langan koostumus ja kiilto ovat tietenkin ihan erit, mutta väri on niin lähelle sama, että useimmissa keinovalaistuksissa ei varmaan huomaa että takissa on kahta eri lankaa. Tietysti tiedän sen itse, enkä voi olla katselematta rajoja, mutta ehkä siihenkin tottuu.

Sitten vielä kun minulla ei ole tapana tehdä mitään mallitilkkuja, noudattaa annettuja tiheyksiä, vaihtaa puikkoja sen jälkeen kun yhdet on käteen osuneet, saati sitten ylipäänsä noudattaa ohjetta, oli kovin yllättävää huomata, että tiheyteni tässä takissa oli ohjeen mukainen! Puikot on erit, lanka on kahta eriä ja ihan muuta kuin ohjeessa, ja käsialani on parhaimmillaankin löysä, pahimmillaan kalaverkko. Kyllä osaa neulomukset yllättää!


Siskonen on ehkä tulossa tällä viikolla.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Kevään vääjäämätön saapuminen

Hei huomasitteko, minulla on lukija! Olen otettu.


Viime aikoina olen tehnyt levottomasti sitä sun tätä keskittymättä kunnolla mihinkään. Kudoin vähän mustaa tumppua, mutta se jäi kun ei niitä silmukoita edes näe, ja sitäpaitsi siitä oli tulossa vähän liian pieni.

Kudoin vähän viime syksynä aloitettua raidallista villatakkia, mutta se on vähän hankala kuljettaa mukana, siitä oli tulossa vääränmallinen, siinä ei ollut napinläpiä (mikä ei sitten ollutkaan kriittinen moka, koska ne voi ihan hyvin tehdä siihen toiseen etukappaleeseen, toim. huom.), ja mikä pahinta, sen puikkoa, pyörö-, tarvittiin toiseen ja itse asiassa kolmanteenkin työhön välillä. Viimein ystäväni, joka tykkää purkaa, antoi sille tuomion (ei se oo kumminkaan hyvä tommosena, ja vähänkö sua harmittaa purkaa se sitten kun se on valmis ja huono) (ja varmaan suurimpana syynä tähän suostutteluun oli se, että hän tykkää purkaa. Sic.) ja nyt on taas pari kerää lankaa.

Kudoin ensimmäisen vihjeen Lankakomeron Päivin Kevätpäiväntasausyllätyshuiviin (ihan nimen perusteella päätin osallistua, tietenkin), mutta en voinut jatkaa, koska seuraava vihje julkaistaan kuulemma vasta ensi viikolla. Olisin jatkanut heti vaikka kuinka pitkälle (pääasiassa koska se oli tunnilla mukana, ja keskittyminen ei vaadi käsiä ja kutominen ei vaadi aivoja), mutta se jäi siihen odottamaan, ja nyt pelkään etten enää viitsi aloittaa seuraavasta vihjeestä, kun se on ollut jo näin kauan kesken. Kertakaikkiaan ihmeelliset ovat tavan neulojan aivoitukset!

Kehräilin hiljalleen villoja langaksipäin, mutta en vielä edes kerrannut mitään, koska jokaista plaatua on yksi kerä. Nyt on tulossa kaksi samanlaisehkoa, paksuhkoa, mutta heti kun tein Sunitlman, into loppui. Myös tietysti sen takia kehrääminen jää päivän aikana vähemmälle, että en tee sitä bussissa. Paksun langan kehrääminen tuntuu yllättävästi vaikeammalta kuin ohuen. Ohut hiutu soljuu sormista melkein itsestään, mutta paksuun tulee kaikenlaiseja möykkyjä ja ohuita kohtia, katkeamia ja kiharoita, ja sen kierrekin vaihtelee hetkestä toiseen, ja tietysti myös elokuvan jännyyden mukaan.

Sitten kun mikään muu ei onnistu, mitä tekee hän? Aloittaa villatakin hän. Aloitti February Ladyn Flintknitsin ohjeella. Aloitti kerran ja antoi ystävänsä purkaa sen (hän nauttii siitä :D). Löysi täydellisen langan hän, punaruskean, kirpparilta ostetun, unohdetun, löydetyn, silitellyn. Mutta sitä on liian vähän! Mitä tekee hän? Kutoo silti, mahdollisimman nopeasti ehtiäkseen loppuun ennen lankaa. Nyt hänellä on päällä kolmannes villatakkia, johon on käytetty puolet langasta, ja ihmettelee hän elämän epäreiluutta.

Olohuoneen nurkassa on kuusi. Se tietää kevättä.


Ystävien kanssa katselimme komeita haloilmiöitä. Tuli kouluaika mieleen, jolloin maantiedon ja kuvaamataiteen opettaja oli kovin innostunut haloista, ja kylminä talviaamuina katseltiin auringon monistumista. Kuva ei tee aiheelle oikeutta, mutta kyllä te tiedätte miltä se näyttää. Iso ja pyöreä, ei saa katsoa paljain silmin.




Ehkä teen taas ystävän onnelliseksi... <3

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Tarina

Koulu alkoi, ja taas on heti aikaa kutoa. Meillä on tässä jaksossa paljon samaa ainetta, mikä on vaihtelua viime vuoden mihin tahansa jaksoon, joissa oli yhtä oppiainetta aina juuri niin vähän, ettei voinut olla yhtään tuntia pois (meillä on 80 % läsnäolopakko). Tämä jakso on ensimmäinen erikoinen, kun viime vuosi meni kokonaan yleisissä jutuissa. Anteeksi epämääräisyys. Aivopuutuma on.

Viime kesänä istuttiin muutamien ystävien kanssa pihamaalla syömässä baklavaa, eikun tekemässä käsitöitä, kun yhtäkkiä pensasaidan alta kammersi esiin siili. Olimme tietysti mielissämme että joku meidänkin seurassamme viihtyy, ja tarjosimme siilille syötävää. Siili söi eikä pannut seuraa pahakseen vaan yritti kiivetä lähimpien jalkojen yli keskelle ihmisrinkiä (joka siinä vaiheessa oli jo aivan ihastuksissaan ylenpalttisesta huomiosta), ruuan toivossa varmaankin. Jalat olivat kuitenkin ylivoimainen este, ja siili palasi lautasensa luo. Pian syötyään kaiken mitä meillä oli tarjolla siili tajusi yhtäkkiä katsoa kunnolla ympärilleen ja huomasikin yllätyksekseen että ruuantarjoajat olivatkin eläviä. Tämä oli selvästi suuri järkytys, sillä sen koommin ei siiliä ole näkynyt.

Tässä päivän antimet, nähdään taas!