sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Kevään vääjäämätön saapuminen

Hei huomasitteko, minulla on lukija! Olen otettu.


Viime aikoina olen tehnyt levottomasti sitä sun tätä keskittymättä kunnolla mihinkään. Kudoin vähän mustaa tumppua, mutta se jäi kun ei niitä silmukoita edes näe, ja sitäpaitsi siitä oli tulossa vähän liian pieni.

Kudoin vähän viime syksynä aloitettua raidallista villatakkia, mutta se on vähän hankala kuljettaa mukana, siitä oli tulossa vääränmallinen, siinä ei ollut napinläpiä (mikä ei sitten ollutkaan kriittinen moka, koska ne voi ihan hyvin tehdä siihen toiseen etukappaleeseen, toim. huom.), ja mikä pahinta, sen puikkoa, pyörö-, tarvittiin toiseen ja itse asiassa kolmanteenkin työhön välillä. Viimein ystäväni, joka tykkää purkaa, antoi sille tuomion (ei se oo kumminkaan hyvä tommosena, ja vähänkö sua harmittaa purkaa se sitten kun se on valmis ja huono) (ja varmaan suurimpana syynä tähän suostutteluun oli se, että hän tykkää purkaa. Sic.) ja nyt on taas pari kerää lankaa.

Kudoin ensimmäisen vihjeen Lankakomeron Päivin Kevätpäiväntasausyllätyshuiviin (ihan nimen perusteella päätin osallistua, tietenkin), mutta en voinut jatkaa, koska seuraava vihje julkaistaan kuulemma vasta ensi viikolla. Olisin jatkanut heti vaikka kuinka pitkälle (pääasiassa koska se oli tunnilla mukana, ja keskittyminen ei vaadi käsiä ja kutominen ei vaadi aivoja), mutta se jäi siihen odottamaan, ja nyt pelkään etten enää viitsi aloittaa seuraavasta vihjeestä, kun se on ollut jo näin kauan kesken. Kertakaikkiaan ihmeelliset ovat tavan neulojan aivoitukset!

Kehräilin hiljalleen villoja langaksipäin, mutta en vielä edes kerrannut mitään, koska jokaista plaatua on yksi kerä. Nyt on tulossa kaksi samanlaisehkoa, paksuhkoa, mutta heti kun tein Sunitlman, into loppui. Myös tietysti sen takia kehrääminen jää päivän aikana vähemmälle, että en tee sitä bussissa. Paksun langan kehrääminen tuntuu yllättävästi vaikeammalta kuin ohuen. Ohut hiutu soljuu sormista melkein itsestään, mutta paksuun tulee kaikenlaiseja möykkyjä ja ohuita kohtia, katkeamia ja kiharoita, ja sen kierrekin vaihtelee hetkestä toiseen, ja tietysti myös elokuvan jännyyden mukaan.

Sitten kun mikään muu ei onnistu, mitä tekee hän? Aloittaa villatakin hän. Aloitti February Ladyn Flintknitsin ohjeella. Aloitti kerran ja antoi ystävänsä purkaa sen (hän nauttii siitä :D). Löysi täydellisen langan hän, punaruskean, kirpparilta ostetun, unohdetun, löydetyn, silitellyn. Mutta sitä on liian vähän! Mitä tekee hän? Kutoo silti, mahdollisimman nopeasti ehtiäkseen loppuun ennen lankaa. Nyt hänellä on päällä kolmannes villatakkia, johon on käytetty puolet langasta, ja ihmettelee hän elämän epäreiluutta.

Olohuoneen nurkassa on kuusi. Se tietää kevättä.


Ystävien kanssa katselimme komeita haloilmiöitä. Tuli kouluaika mieleen, jolloin maantiedon ja kuvaamataiteen opettaja oli kovin innostunut haloista, ja kylminä talviaamuina katseltiin auringon monistumista. Kuva ei tee aiheelle oikeutta, mutta kyllä te tiedätte miltä se näyttää. Iso ja pyöreä, ei saa katsoa paljain silmin.




Ehkä teen taas ystävän onnelliseksi... <3

2 kommenttia:

Hehkuvainen kirjoitti...

Minäkin luen! Mutta en aio näpsäytyä pikkukuvaksi sivuun, vaan julkistan harrastukseni täällä kommenttilaatikossa riehumalla :D.

Hyvin kuvautui halovalo! (Ikkuna näyttää pahasti likaiselta, kuka lie jättänyt syksyllä pesemättä, tsot tsot.)

Toiset tekee, toiset purkaa. Se on tasapainoa. ^_^

Metta kirjoitti...

Juu, hyvin zen. Kehittää mieltä tämä.

Tiedän että luet, ja kiva kun, mutta on se vaan aika komeeta kun nyt kaikki näkee heti...

Ikkunoitten pesu on niin turhaa, kun sen joutuu tekemään sitten hetikohta uudestaan. Suosittelen ikkunoita, joita ei voi avata. Ei taatusti pestä, koska tikkaita ei ole!